19.10.1998

Tampereen käräjäoikeuden päätös 28.6.1996

A, jonka velkajärjestely oli aloitettu 14.3.1996, oli ennen 28.6.1996 tapahtunutta maksuohjelman vahvistamista 31.5.1996 itse myynyt omistamansa kesämökkikiinteistön. Kauppahinta riitti ainoastaan vakuusvelkojen maksamiseen. A vaati, että kesämökkikiinteistön myynnistä aiheutuva luovutusvoittovero katsotaan yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 37 §:n 2 momentissa tarkoitetuksi rahaksimuuttokustannukseksi, joka ennen vakuusvelkojen maksamista tuli ottaa kiinteistön kauppahinnasta.

Käräjäoikeus totesi kesämökkikiinteistön olevan vakuusvelkojen kohteena. Käräjäoikeus katsoi, ettei luovutusvoittoveroa vakuusvelkojen etuoikeutettu asema huomioon ottaen voitu tässä tapauksessa pitää sellaisena rahaksimuuttokustannuksena, jota yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 37 §:n 2 momentissa tarkoitetaan ja ettei tuo vero ollut velkajärjestelyn piiriin kuuluvaa velkaa. Sen vuoksi käräjäoikeus vahvisti A:lle maksuohjelman, jonka mukaan tavallisten velkojen maksamiseen jäävä maksuvara kokonaisuudessaan 31.10.2001 asti käytettiin tuon 46 200 markan määräisen luovutusvoittoveron ja sen korkojen maksamiseen.

Turun hovioikeuden tuomio 20.5.1997

Hovioikeus, jonne A valitti, ei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.

Perustelut

Asiassa on kysymys siitä, onko omaisuuden luovutusvoitosta määrättävä vero sellainen yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylain) 37 §:n 2 momentissa tarkoitettu rahaksimuuttokustannus, joka voidaan ennen vakuusvelkojen maksamista ottaa omaisuudesta saadusta kauppahinnasta.

Yleisessä kielenkäytössä ei omaisuuden luovutusvoitosta määrättävää veroa pidetä omaisuuden rahaksimuuttokustannuksena. Velkajärjestelylain tavoitteiden ja systematiikan nojalla ei ole pääteltävissä, että kysymyksessä olevassa lainkohdassa tarkoitettaisiin rahaksimuuttokustannuksilla myös tällaista veroa.

Velkajärjestelylain 37 §:n 2 momentin mukaan velallisen varallisuuden rahaksimuutto on toimitettava tarkoituksenmukaisella tavalla siten, että omaisuudesta saadaan mahdollisimman korkea hinta mahdollisimman pienin kustannuksin. Saman lainkohdan mukaan rahaksimuuttokustannukset otetaan rahaksimuutosta kertyneistä varoista. Mikäli selvittäjä toimittaa rahaksimuuton, hän saa velkajärjestelylain 70 §:n 1 momentin mukaan omaisuuden myyntihinnasta kohtuullisen palkkion ja korvauksen hänelle aiheutuneista tehtävän kannalta tarpeellisista kustannuksista. Velallisen varallisuuden rahaksimuutosta saatavat varat, jotka jäävät jäljelle, kun rahaksimuuttokustannukset ja velat, joista varallisuus on vakuutena, on maksettu, on velkajärjestelylain 34 §:n 1 momentin mukaan käytettävä tavallisten velkojen maksamiseen.

Näiden säädösten perusteella on pääteltävissä, että rahaksimuuttokustannuksilla velkajärjestelylain 37 §:n 2 momentissa tarkoitetaan vain omaisuuden myyntiin liittyviä kustannuksia kuten kiinteistönvälittäjän tai selvittäjän palkkiota sekä myyntiin liittyviä tavanomaisia kuluja. Vain tällaiset kustannukset saadaan ennen vakuusvelkojen maksamista velkajärjestelylain 37 §:n 2 momentin nojalla ottaa rahaksimuutosta kertyneistä varoista.

Luovutusvoittoveron ottaminen huomioon A:n esittämin tavoin velan vakuutena olevan kiinteistön rahaksimuuttokustannuksena merkitsisi vakuusvelkojan oikeusaseman olennaista heikkenemistä.

Luovutusvoitosta määrättävä vero ei näin ollen ole sellainen omaisuuden rahaksimuuttokustannus, joka voitaisiin ennen vakuusvelkojen maksamista ottaa kauppahinnasta.

Päätöslauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.